Sartorialisti stadissa
Ajauduin taannoin paremman puoliskoni kanssa surrealistiseen keskusteluun siitä, mistäpäin maailmaa tulevat planeettamme kauneimmat ihmiset.
Istuimme pariisilaisen bistron terassilla cocktaililla ja katselimme ohikulkevaa ihmisvirtaa. Vaimoni oli vakaasti sitä mieltä, että ranskalaiset ne vasta kauniita ovat pottunokkaisten suomalaisten rinnalla. Argumentoin lujasti skandinaavisen jäänviileän naiskauneuden puolesta, mutta ilmeisen turhaan. La petite parisienne vei tässä väittelyssä voiton.
Kauneus on tunnetusti hyvin subjektiivinen käsite, mutta tyylikkyyttä voidaankin evaluoida jo piirun verran objektiivisemmin. Tässä valossa väitänkin, että suomalaiset edustavat missä tahansa kansainvälisessä vertailussa maailman terävää eliittiä.
Ei voi olla totta, kuulen jonkun älähtävän. Ei olekaan, mikäli tarkastelu ulotetaan kahta kortteliväliä kauemmas Espan puistosta ja Aleksanterinkadulta. Silloin silmille käyvät Lahden kansallisasuun eli tuulipukuun luottavat perinnesuomalaiset, mutta kun pyörii Helsingin ydinkeskustassa arkipäivisin ja toimistoaikaan, ei voi olla huomaamatta, kuinka rajusti suomalainen pukeutuminen on mennyt eteenpäin 2000-luvun aikana.
Jokainen tyylitarkkari tuntee Sartorialist-webbisivuston, jossa kierretään maailman metropoleja ja kuvataan snapshot-tyyppisesti vastaantulevia äärimmäisen hienosti pukeutuneita ihmisiä. Cycle Chic –saitilla sama idea toistetaan bongaamalla Kööpenhaminan kauneimpia pyöräilijöitä – fillarien pääkaupungissa tarkasti pukeutuvia polkupyörääjiä muuten riittää.
Sartorialistilla riittäisi havainnoitavaa Helsingin ytimessä. Oletan tarkoittamieni kohteiden olevan pankkiireita, varainhoitajia ja muita universumin mestareita, joilla piisaa älliä omasta ulkoisesta olemuksestaan huolehtimiseen. Niin tai näin, puolen tunnin pasteerailu Esplanadia edestakaisin tuottaa ällistyttäviä näköhavaintoja: kolmiosaisia pukuja ja Sutor Mantellassin kenkiä, kaksirivisiä erittäin tiukasti leikattuja liituraitoja Hermèsin solmioilla, rennosti japanilaisiin designer-farkkuihin Stefano Riccin taideteostyyppisiä kauluspaitoja yhdistäviä tyylittelijöitä.
Tällaisiin näkyihin ei tarvinnut pelätä törmäävänsä YYA-ajan Suomessa. Eikä varsinkaan IT-buumin aikaan, jolloin Lamborghineja tsörailtiin riemunkirjavissa windbreakereissa.
Merkittävintä edistystä näyttäisi tapahtuneen herrasmiesten kauluspaitavalinnoissa. Yhä harvemmin törmää nappikulmapaitoihin ainakaan Keilaniemen ulkopuolisessa stadissa ja laiskana repsottavia kauluksiakaan ei näe kovin usein. Suomalainen alan mies on ilmiselvästi keksinyt kaulusluiden ilot!
Myös pankkimiesten paitojen slimmausaste on noussut samassa tahdissa kuin ohjauskorot ovat laskeneet. Enää ei sivustaseuraaja menetä lounaskuppilassa ruokahaluaan, kun viereisen pöydän kaveri riisuu puvuntakkinsa ja paljastaa puolijoukkuetelttaa muistuttavan paitansa, jonka selkäpuolella on niin paljon ylenmääräistä kangasta, että itse Quasimodokin mahtuisi sen sisään.
Nyt paidat ovat vartalonmuotoja seuraavia arkkitehtonisia suoritteita, joiden muotokieli hahmottuu kangasmeren keskeltä. Mainittua seikkaa ei sovi pitää itsestäänselvyytenä, sillä se ei ole sitä Wall Streetillä eikä edes Lontoon Cityssa.
Vain Tukholman Stureplanilla näin täsmällisen pukeutumisen voi ottaa annettuna.

