Miehen tyylin perusyksikkö on puku, joka kehittyi nykyaikaiseen olomuotoonsa 1900-luvun alun Englannissa. Sitä ennenkin herrasmies sonnustautui pukuun, mutta ennen kuin brittiläiset räätälit kehittivät yhtenäisen takin, liivien ja housujen kolmiyhteyden, gentleman puki ylleen yhdestä kankaasta ommellun takin, toisesta kankaasta laaditun liivin ja kolmannesta kankaasta valmistetut housut.

Koko satavuotisen historiansa ajan puku on säilynyt hämmästyttävän muuttumattomana konseptina. Kuosi on toki vaihdellut avomallisesta pystykuosiin ja kankaat ovat kehittyneet keveämmksi, mutta puvun todelliset muutokset ovat tapahtuneet napituksessa – ja siinäkin evoluutio kiertää kehää, sillä puvuntakkien nappimäärä vaihtelee aikakausittain ja palaa orgaanisen kiertonsa jälkeen jälleen alkulähteilleen.

1990-luvun puolivälissä, laman taituttua ja miehen ryhtyessä taas panostamaan henkilökohtaisen tyylinsä iskukykyyn dynaamisilla markkinoilla, muotisuunnittelijat villiintyivät täysin nappiensa kanssa. Vallalla ollut kolminappinen malli sai nopeasti rinnalleen neljännen, viidennen ja ällistyttävimmissä tapauksissa jopa kuudennen napin.

Samaan aikaan nappirivin pidentyessä kaulukset kutistuivat pieniksi, naurettavuuteen asti. Kun nyt kohtaa vaikkapa Donna Karanin 1990-luvun lopun myrskyisimpien vuosien puvun ja sen lähes kravatinsolmuun saakka ulottuvan napituksen, on kerrassaan vaikea välttyä ylitsevyöryvältä myötähäpeän tunteelta.

Vastaavasti 1960-luvun pukujen erikoisuus oli minimalistisessa yksinappisuudessa, jota trendipetterit ovat viime vuosina kovasti kopioineet. Yksinappisen puvuntakin istuvuus on kuitenkin kyseenalainen (eritoten jos suomalaiseen tapaan lastaa molemmat povitaskut ja vieläpä takin sivutaskutkin täyteen tavaraa lompakosta kommunikaattoriin ja avainnippuun). Myös ikiaikainen dilemma siitä, mitkä napit pitää napittaa ja mitkä kuuluu jättää avoimiksi, jää yksinappisen takin kanssa operoitaessa ratkaisemattomaksi.

Jossain määrin vakiintunut ratkaisu on varustaa puvuntakki kolmella napilla, mutta varsinkin tummassa puvussa kolminappista voi vilpittömästi suositella vain tarjoilijoille ja konduktööreille.

Kolmenappinenkaan ei välty niin sanotulta napitusongelmalta: keskimmäinen nappi on syytä napittaa aina kun ei ole istuma-asennossa, mutta pitääkö myös ylänappi läiskiä kiinni ja kannattaisiko varmuuden vuoksi olla kuin suomalainen myyntimies Frankfurtin lentokentällä ja kiinnittää kaikki kolme nappia?

Pelkkä keskinappi suljettuna takki näyttää hyvin usein ”repsottavan” kun taas kaksi ylintä nappia napitettuina näyttää – niin, tarjoilijalta. Jokaisen kolmen napin napittaminen on luonnollisesti ehdoton tyyliopillinen no-no-tilanne, sääntörikkomus vailla vertaa.

Ainoa kaikissa olosuhteissa kaikkina aikoina hyväksyttävä napituskonsepti kulminoituu kahteen nappiin. Täsmällisesti sijoiteltuina kaksi nappia saavat takin istumaan ryhdikkäästi ja samalla poistuu kiusallinen probleemi siitä, mitkä napit pitikään taasen sulkea ja mitkä avata. Vain ylänappi napitetaan, mutta se pysyykin kiinni juuri niin kauan kuin mies onnistuu pysymään pystyssä.

Kaksinappista voisi teoriassa pitää avoimena myös seistessä ja kävellessä, mutta kuten alan auktoriteetteihin lukeutuva Tom Ford on todennut, ”napitettu puvuntakki antaa kantajalleen välittömästi silhuetin”. Selkokielisesti ilmaistuna tämä tarkoittaa sitä, että vähän pönäkämpikin herrasmies näyttää 8,75 kilogrammaa hoikemmalta takki kiinni kuin takki auki.

Kahden napin järjestelmä on täysin tunteeton ajankiertoa ja muotien kurssivaihteluita kohtaan, sillä se on aina elegantti ratkaisu. Sellainen todennäköisesti löytyy jokaisen trendikkäänkin valmistajan kokoelmista myös silloin kun jokin täysin toisentyyppinen napituskonsepti on valta-asemassa. Klassisilla valmistajilla kaksinappinen puvuntakki merkitsee aina lähtökohtaa ja normia, josta saatetaan hienovaraisesti poiketa mikäli asiakas perustelee eriävät mielihalunsa riittävän painokkaasti.

Aivan yhtä tärkeää kuin nappien oikeaoppinen määrä, on tapa jolla ne on puvuntakin etumukseen integroitu. Ainoa sallittu metodi on liittää napit paikoilleen käsityönä ristiinommeltuina. Katso halpavaateketjun ”puvun” nappeja lähietäisyydeltä ja huomaat, mitä ristiinompelu ei ole – tällaiset napit tapaavat sinkoilla pitkin soittoruokalan porstuanlattiaa aamukolmelta kun herrasmies niin sanotussa isossa kondiksessa kiskoo rotsia yllensä.

Nappeihin liittyy myös muuan toinen laatupuvun tunnusmerkki. Silloin katse tulee tarkentaa puvuntakin hihansuuhun. Hyvin yksiselitteisesti voidaan todeta, että riippumatta hihansuun nappien määrästä, niiden tulee olla avattavissa. Neljä pikkunappia on tyypillinen kvantitatiivinen ratkaisu, mutta kolmellakin pärjää. Viisi nappia tulee jo ommella limittäin toistensa päälle ja yksi ainoa nappi hihansuussa kertoo kantajansa suosivan jo edesmennyttä Romeo Gigli –merkkiä tai olevan muuten vain hassu kaveri.

Kaikesta huolimatta napinläpien tulee olla auki leikattuja – mutta vain kahden alimman, sillä kukapa nyt haluaisi kääriä hihojaan kainaloon saakka!

Hihansuun toimimaton napitus kertoo puvusta ja sen käyttäjän itsekunnioituksesta karua kieltä, yksi auki ”unohtunut” hihanappi taasen viestii miehen olevan joko verraton dandy tai kovin huonomuistinen.


Bulevardi 3, 00100 Helsinki, puh: 09-612 1578. Katso tarkemmat yhteystiedot »